Aika spede meininki

Lentävät luupäät (1984).

Kaavailin jokunen vuosi takaperin broidin kanssa Spede-dokkaria. Idea taustalla oli se, kuinka ”itsetietoinen” Spede Pasanen tekemisissään todellisuudessa oli, ts. kuinka tahallaan hän teki huonoja elokuvia. Kaverihan tunsi elokuvateollisuuden hyvinkin tarkkaan, piti sitä hyvin hyppysissään, oli alan reilumpia palkanmaksajia ja taisi joskus uhota, että voisi koska tahansa lähteä tekemään pätkää ulkomaillekin.

Tiedä häntä, virisikö virta vain foliohatussa, mutta taustaduunin hedelmänä löytyi esimerkiksi Speden kirjoittama, viidelle sivulle levittäytyvä artikkeli Suomen Kuvalehteen (13/1991) huonosti menestyvästä kotimaisesta elokuvasta ja sen epätoivoisesta tukemisesta. Artikkeli – otsikkonaan reteästi Pasasen malli – liittyi kuumaan keskusteluun aiheesta, johon lehden palstoilla kantaa ottivat myös ainakin Antti Tuuri ja Matti Kassila.

Oli asiasta tai Speden leffoista mitä mieltä tahansa, herran teksti on ainakin hauskaa tavaraa ja spedemäisen provosoivaa.

Olisin mielelläni laittanut artikkelin tänne skannattuna – Suomen Kuvalehdelle moinen olisi passannut – mutta jutun oikeudet kuuluvat Pertin perikunnalle eli käytännössä ilmeisesti siis Pirre Pasaselle, joten… antaa olla.

Briiffataan siis lyhyesti, mistä Härski porisi.

Speden ydinpointti siis oli, että elokuvapolitiikka ja ”tekotaiteellisuus” oli vienyt teattereilta katsojat (HUOM! tämä kaikki siis vuonna 1991). Kommunistikortin esiin vetävä Spede totesi, että ensin avustetaan leffoja, joita ei katsota, minkä seurauksena tukea joudutaan antamaan teattereille, jotta nämä pysyisivät pystyssä. Spede esitti vertauksen valtion kenkätehtaasta, joka tekee niin huonoja kenkiä, ettei niitä kukaan osta.

Eikä tehdas halua tehdä muunlaisia kenkiä. Sitten tehdas keksii, että ryhdytään valmistamaan puujalkoja, ja vedetään ne kengät näihin puujalkoihin. Sitten voidaan vuosikertomuksessa mainita, että hyvin on mennyt, jokainen tehty kenkä on jalassa.

Spede toki mainitsi, että ongelma ei ollut siinä, että esimerkiksi elokuvasäätiö varastaisi, vaan siinä, että säätiöltä varastetaan. Järjestelmä ei ollut taloudellisesti järkevä, koska rahaa sai sitä enemmän mitä suurempi valmistusbudjetti on. Halvalla elokuvalla ei saa tukirahaa, ja kalliilla elokuvalla ei ole toivoakaan saada rahoja takaisin katsojilta, Spede kirjoitti.

Esimerkin vuoksi Spede, jolle tukea itselleen ei paljon herunut, esitti kaksi tilastoa.

  1. Vuosina 1981–1988 elokuvasäätiö on tuottanut 83 elokuvaa.
  2. Näillä elokuvilla säätiö on saanut yhteensä 4 000 000 katsojaa.
  3. Tuottamiinsa elokuviin säätiö on upottanut 87 miljoonaa markkaa.

Ja toinen:

  1. Vuosina 1981–1988 Spede on tuottanut 14 elokuvaa.
  2. Näillä elokuvilla Spede on saanut 4 800 000 katsojaa.
  3. Spede on saanut säätiöltä tukea näihin elokuviinsa yhteensä nolla markkaa.

Ratkaisuksi tukisysteemin kierouteen herra esitti Pasasen mallia, johon olisi kuulunut omarahoitusosuus. Speden ehdotuksen mukaan jokainen elokuvantekijä olisi saanut hakemuksesta leffalleen tukea 1 800 000 markkaa ja lisäksi 600 000 markkaa televisiorahastosta. Rahaa olisi saanut sitä mukaa, kun työ edistyy.

Ja se on helppo tutkia kuvatusta filmimateriaalista, kun ei tarvitse lainkaan ottaa kantaa taiteelliseen puoleen eli niin sanottuun elokuvan hyvyyteen, mikä on aina tulkinta tai mielipidekysymys. Elokuvan hyvyys jää tekijän riskiksi.

Riski olisi Pasasen mukaan tullut siitä, että jokaisen ”automaatiotukea” hakevan olisi täytynyt pystyä takaamaan 1 000 000 markan omarahoitusosuus. Se raha olisi pitänyt siis saada elokuvan tuotolla takaisin.

Speden mukaan tuolla kokonaisrahalla olisi mainiosti tehnyt kokopitkän elokuvan, ja tuon millin olisi saanut mistä hyvänsä esittämällä rahoittajalle tarpeeksi hyvän ja mielenkiintoisen käsikirjoituksen ja tehokkaan tuotantosuunnitelman.

Tällä mallilla ”kukaan ei kärsisi enää rahanjaon poliittisesta, henkilökohtaisesta tai taiteellisesta mielivallasta” ja ”kaikki tulkinnalliset kysymykset poistuisivat”. Lisäksi ”elokuville olisi pakko yrittää saada katselijoita, joten teatterit pysyvät pystyssä”.

Ei se ainakaan huonommaksi voi enää mennä.

Kirjoituksessaan Spede lupasikin rahoittaa jokaisen tekijän omarahoitusosuuden, jos nuo hänen mainitsemansa ehdot käsikirjoituksesta ja tuotantosuunnitelmasta olisivat täyttyneet.

Missään ei nimittäin säästä niin paljon kuin jättämällä huono elokuva tekemättä.

Muistutuksena Spede kertoi, kuinka Taavi Kassila oli pyytänyt Spedeä rahoittamaan elokuvansa Jousiampuja (1982). Spede oli sanonut Kassilalle, että ”en rahoita äläkä rahoita itsekään, sillä jos sinä teet tuon elokuvan niin sinulta menee koti ja auto”.

Myöhemmin Kassila oli kertonut jossakin haastattelussa, että Spede oli väärässä. Häneltä meni vain koti, koska auto oli liisattu.

Spede oli siis julkisuuskuvaansa fiksumpi kaveri, vaikka jaksoikin räyhätä enemmän kuin tarpeeksi.

Mutta vielä siitä taustatyöstä.

Myös Ere Kokkonen vastasi ystävällisesti nippuun lähettämiäni kysymyksiä. Ehkä hauskin anekdootti liittyi elokuvaan Lentävät luupäät (1984). Ere Kokkonenhan oli alun perin elokuvan ohjaaja, mutta kun Spede ei ollut saanut kässäriä valmiiksi vielä parinkaan kuvauspäivän jälkeen, Kokkonen otti proggiksesta hatkat.

Haiskahtaako tässä kaikessa siis pieni ristiriita?

Mutta Lentävät luupäät onkin ehkä juuri siksi ehdottomasti Speden paras elokuva!

Kuva: Lentävät luupäät (1984), ohj. Spede Pasanen.

About these ads
Avainsanat: , , , , , , ,

2 thoughts on “Aika spede meininki

  1. Jussi Hermanni kirjoitti:

    Parhautta!

  2. Lauri kirjoitti:

    Oivallisia nuo linkit tuolla tekstin seassa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.

%d bloggers like this: